Elettiin tammikuista lauantaita vuonna 2010. Ritva Parjanen oli perheineen mökkeilemässä saaressa Rauman edustalla. Pakkasta oli 20 astetta. Perhe oli tuolloin päättänyt kaataa mökin vieressä kasvavan ison koivun. Ritvan tehtävänä oli käynnistää akulla toimiva vinssi käsikapulalla, jos koivu lähtisikin suunnitelmasta poiketen kaatumaan mökin päälle.

– Koivussa oli toisella puolella runsaasti pitkiä oksia. Niiden painosta puu kiertyi runkonsa ympäri ja oksat katkaisivat minun ja kaadettavan koivun välissä olleen kuusen. Kuusi puolestaan osui kaatuessaan minua päähän. Seisoin pienellä töyräällä, josta putosin sen takana olevaan lumihankeen, Ritva selvittää.

Myöhemmin Ritvan poika kertoi, että äitinsä oli kontannut takaisin töyrään päälle ja jäänyt siihen. Apua hälytettiin heti. Mediheli kerkesi Turun varikolta paikalle 22 minuutissa hätäpuhelusta.

– Olen kuullut, että koska saareen ei johtanut virallista jäätietä, ei ambulanssi uskaltautunut meren jäälle. Mieheni sitten kuskasi omalla autollaan lääkintähenkilökunnan mökillemme.

Hengenvaaralliset vammat

Ritvalla oli oikealla puolella kallossa vuotava ruhje, takaraivolla iso kuhmu ja vasen silmä oli turvonnut ja tumma. Hän sai kouristuksia ja epilepsiakohtauksia jo ennen kopteriin siirtämistä.

– Minulle pantiin hengitysputki ja minut nukutettiin matkalla TYKSiin. Aivokuvausten jälkeen minut kiidätettiin heti leikkaukseen.

Kuvista paljastui oikealla puolella oleva kallonmurtuma ja murtuman kohdalla verenvuotoa, joka oli turvottanut kudokset. Lääkäri kertoi vuodon tulevan valtimosta ja olevan hengenvaarallisen.

– Seuraavana päivänä tilanne hieman rauhoittui, mutta vuoto jatkui. Lisäksi tulehdusta oli melkoisesti. Seuraavana päivänä uusissa kuvauksissa huomattiin vuodon lisääntyneen. Haava piti avata uudelleen ja huuhdella alue toistamiseen. Tämän jälkeen tilanne rauhoittui, ja tulehduskin saatiin antibiooteilla kuriin.

Viimeisessä kuvantamisessa näkyi myös aivojen sisäosissa muutoksia. Näillä selittyivät tapaturman jälkeen alkaneet kognitiiviset oireet, jotka vasta myöhemmin valkenivat Ritvalle olevan aivovamman jälkitilaa. Sairaalassa vierähti 17 päivää. Sairaalajakson jälkeen hänet kotiutettiin, sillä muutakaan jatkohoitopaikkaa ei löytynyt.

– En muista tapaturmasta enkä tapahtumapäivän aamun jälkeisestä ajasta yhtään mitään. Omat muistikuvani alkavat vasta viikon kuluttua perjantaista. Alkuvaiheessa olin hyvin väsynyt, päätäni särki ja minua huimasi.

Palattuani töihin nukuin noin 13 tuntia vuorokaudessa. Olin aina työpäivän jälkeen uupunut ja välillä väsynyt sen aikanakin. Jouduin ponnistelemaan oppiakseni uudet työtavat ja tietokoneohjelmat. Jouduin kysymään apua aiemmin selviin asioihin, ja työkaverini joutuivat varmuuden vuoksi tarkastelemaan töitäni. Valittelin pääni sekavuutta ja keskittymiskyvyttömyyttäni. Aikaa myöten vaikeudet töissä lisääntyivät. En osannut käyttää työvälineitä, enkä muistanut kuulleenikaan asioita, joita minulle oli kerrottu. Myös päänsärkyni pahenivat.

Ritva sai tietää siitä vasta 2,5 vuoden kuluttua onnettomuudestaan, että syynä oireisiin oli hänen saamansa aivovamma.

Teksti: Pia Kilpeläinen, Aivovammaliitto, päätoimittaja/Aivoitus-lehti, viestintävastaava/Aivovammaliitto ry